Raidat, punaiset

Aika hidastui edelleen.
Hidastua ei ole täysin oikea ilmaus sille, mitä koin, mutta arkikielemme käsitejärjestelmässä ei ole täsmällisempää sanaa; Aika poistui. Se siirtyi kulissien kautta takahuoneeseen. Se lakkasi merkitsemästä. Pian sanat lakkaisivat merkitsemästä.
Ajatella sanoin, ajatella kuvin.
”Joko... kohisee...?”
Jounin sanat leijailivat ympärilläni ja ottivat vihertävän lepakon hahmon.
Avasin silmäni. Se oli virhe. Olohuoneemme sohvan alun alkaenkin vastenmielisen 80-lukuisen pop-kuosikankaan geometriset kuviot ja pastelli-neon-väriyhdistelmät hehkuivat ylimaallisissa sävyissä. Tunsin, miten ne huokuivat halua hyökätä huoneen poikki kimppuuni. Siirsin äkkiä katseeni mihin tahansa muualle. Se osui kolapulloon Jounin kädessä. Sen etiketti oli luonteeltaan ystävällinen, koukeroinen, ja punavalkoinen. Suljin silmäni.
Näin eilisen myyjän.
Hän oli tullut luokseni kirjakaupan punavalkoisissa raidoissa, jotka väänsivät ajatusteni raiteet valtiomme myöhästeleviin juniin. Tajusin nyt, että paitaraitojen näennäisen säntillisyyden alle oli kätkeytynyt mitä hienosyisin kuvioin kiemurteleva lankojen verkosto. Materiaali, jonka fraktaaleissa olisi voinut viipyä tuntikausia löytämättä toistuvaa kuviota. Hieman karhea, pehmeä koskettaa. Pehmeä. Pyöreä. Kuin hänen kasvonsa. Pyöreät. Punaposket. Räiskyvän oranssi hiuspehko, punervia raitoja.
”Heippa. Voinko olla avuksi?”
Hänen äänensä, käheä kuin kissan turkki.
”Joo... etin tota Huxleyn kirjaa Tajunnan ovet.”
”Siis mitä?”
”Aldous. Huxley. Hoo, Uu...”
”Ai, joo, se! He he, kuulen vähä huonosti, kun oli tuo flunssa just viime viikolla. Katsotaanpa... Joo, tässä sen pitäis olla, mutta ei ole. Nyt pitää tarkastaa koneelta! Oon muuten lukenut sen, se on aika... filosofinen. Hieno kirja! Ootko sää lukenut sitä?”
”En. Siksihän mää sitä...”
”Löyty! Yks kappale enää, varastossa pitäs olla. Määpä meen kahtoon!”
Hän oli pyyhkäissyt tiskiltä takahuoneeseen samalla hurjalla energialla kuin oli tuottanut taukoamatonta puhettaankin. Ennen oviaukkoon katoamista hän oli vielä kääntänyt päätään, vilkaissut minua ja kohottanut kulmaansa.
Olin saanut odottaa parikymmentä minuuttia, ennen kuin olin tehnyt päätöksen lähteä koko paikasta. Perhanan olemattoman palvelun tavaratalo. Juuri silloin hän oli saapunut takahuoneesta heilutellen iloisesti kummassakin kädessään kirjaa.
”Löytyihän se!”
”Ai. Oliko niitä kuitenki kaks?”
”Eiku mää aattelin vaan, että sua vois kiinnostaa tää toinenki. Tässois Tim Learyn Psychedelic Experience. Joku oli varannut tän kuukausi sitten, vaan ei tullut hakemaan. Me lähetetään tää tän päivän lastissa takasin, jos tätä ei kukaan osta...”
Olin päättänyt ostaa hemmetin Huxleyn, maksoi mitä maksoi. Ja kun myyjätär oli maininnut, että Learyä ei Pohjois-Suomen kirjastoista löytyisi, niin...
Maksoivathan ne. Ensi viikolla syötäisiin kauraryynejä. Olin jo pakannut kirjat kassiini ja kävellyt ovelle, kun pysähdyin. Sitten olin marssinut takaisin tiskille hänen luokseen.
”Kerroppa, miten hitossa nää teit tuon.”
”Ai minkä?”
”Miten sait mut maksamaan aika reippaan hinnan tuosta ja vielä ostamaan toisen, jota en tosiaankaan edes aikonut?”
”Okei.” Hän oli kumartunut lähemmäs. Käheä ääni kuin kuiskaus. ”Harvinaisuusperiaate. Jos jotain on tosi vähän saatavilla, tai sitä on vain yks kappale, se on paljon houkuttelevampaa kuin se, jota on tarjolla hyllykaupalla, eikö?”
”Hetkinen...”
”Ja johdonmukaisuusperiaate. Siinä vaiheessa, kun jotain on jonottanut puoli tuntia, niin sitä on vaan kummasti motivoituneempi ostamaan sen, toisin ku jos sen sais heti.”
”Robert Cialdini...”
Ovelat hymyrypyt olivat ilmestyneet hänen sinisilmiensä reunamille.
” ...Influence – Science and Practice. Hei! Sää tiesit sen! Eikö oo loistava kirja!”
Olimme ajautuneet kirjallisuuskeskustelun vorteksiin hyvin nopeasti. Hänen tietämyksensä oli ollut hämmästyttävän laaja, eikä rajoittunut pintapuoliseen triviaan. Olisin voinut jutella hänen kanssaan pidempäänkin; Hän ei ollut häiriintynyt takanani pihisevien senioreiden jonosta.
”Harmittaa vähä ku nyhdin sulta niin paljo. Ota tästä tää vielä varmuuden vuoksi. Kaupan päälle. Kato tietää mitä oottaa, jos kaikki ei mee ihan putkeen. Tota... tuu vaikka kertoon sitte mulle, että mitä tykkäsit. Tai että miten meni.”
Hän oli lykännyt käteeni alahyllyltä Lorun sorbusten herrasta.
”Miks sua muuten kiinnostaa nuo jutut, mitä noissa kirjoissa on?”
”Mää kuulin vinkin, että kannattais alkaa elämään.”

Hitaana siirappina leijuvat sanat vetivät minut harson läpi sinne, mitä kutsutaan ’nykyhetkeksi’ ja tilaan, jota kutsutaan ’olohuoneeksi’.
”Vaan ootas, kohta alkaa rytiseen kunnolla...”
Puhuja oli Darth Jouni / Soundwave.
Tunsin olevani vuoristoradan vaunussa, joka oli juuri aloittamassa syöksynsä kohti terra firmaa.
Näin välähdyksen silmälasipäisen miehen lihavista kasvoista, aaltoilevista hiuksista ja poskiparrasta. Se oli Richard Stallman. Hän purskautti suustaan Spriteä ja Emacs-editorin. Kaikki oli mustavalkoista.
Tiesin, että jokin oli pahasti vialla.

Tämän termin mukaisia kirjoituksia ei tällä hetkellä ole.