Ehdin joululomallani viimein tarttumaan Hilary Mantelin Susipalatsi-teokseen (2011). Lähes 800-sivuisen, 1500-luvun politiikkaa käsittelevän kirjan keskiössä oli kuningas Henrik VIII:n neuvonantaja Thomas Cromwell. Itse kuningashan oli ensimmäinen brittien monarkki, joka aiheutti suuren kohun avioerollaan. Katariina Aragonialainen sai lähteä Anna Boleyn tieltä, ja Englannin reformaatio alkoi. Otin teoksen junamatkalukemiseksi, mutta pelkäsin sivujen loppuvan kesken, sillä veturi levisi, no, kovan pakkasen ja suuren lumimäärän vuoksi.
Toisen brittien kuningashuoneen kohun kohtasin joulupukin vanhemmilleni lahjoittaman Kuninkaan puhe -elokuvan (2010) myötä. Tällä kertaa juuri kruunattu Edvard VIII, tuttavallisemmin David, päätti luopua kruunusta voidakseen naida kahdesti eronneen amerikkalaisen Wallis Simpsonin. Kruunun painon sai sen jälkeen tuta puheongelmista kärsivä pikkuveli Bertie, myöhemmin Yrjö VI:na tunnettu hallitsija. Colin Firth ja Helena Bonham-Carter olivat täydellisiä rooleissaan. Osaavat ne kirota kuninkaatkin!
Vuoden lopussa törmäsin vielä kerran samoihin aiheisiin. Yle näytti kolmiosaisen minisarjan Kahden kerroksen väkeä, joka jatkoi samannimistä vanhaa sarjaa. Tapitin tiukasti lady Agnesin ja sir Hallamin sekä heidän palvelusväkensä touhua toisen maailmansodan kynnyksellä. Eräissä juhlissa ilmeni pieni ongelma: rouva Simpsonin mukana ei saapunutkaan tuleva kuningas, vaan Herr von Ribbentrop. Kömpelöstä palveluspojasta oli kerrankin hyötyä, ja ei-toivotut vieraat saatiin ulos talosta.
Kun naapurissamme lahden toisella puolella penätään kuninkaan öisiä reissuja, tuntuu turvalliselta omata presidentti, joka sauvakävelee.
Tämän kuninkaallisen yliannostuksen keskellä postiluukusta putosi presidentinvaalien äänestyslippu. En tietenkään voinut olla muistamatta, että Suomesta oli aikoinaan tulla kuningaskunta. Kun naapurissamme lahden toisella puolella penätään kuninkaan öisiä reissuja, tuntuu turvalliselta omata presidentti, joka sauvakävelee. Itämainen tanssi on viatonta verrattuna Berlusconin harrastuksiin.
Presidentti on maansa keulakuva, kuten kuninkaat ennen ja nyt. Vaikka asioista päättävät hallitukset ja parlamentit, neuvonantajat ja asiantuntijat, ihmiset haluavat johtoon ihmisen, johon tiivistää usko ja toivo tulevaisuudesta. Oli kyseessä vaalein valittu tai veren valtuuttama hallitsijuus, on viittaa kannettava edustaen. Joissain maissa tuo asema muuttuu tukahduttavaksi diktatuuriksi, joissain patsasteluksi kansan varoilla. Uskokaamme, että meillä Suomessa se on edelleen fiksun ja pätevän ihmisen paikka.
Kirjoittaja on maisteri-laulaja, joka viihtyy vinnillä ja rohkeasti kopaisee vähän.
Kirjoittaja:
Jenni Kinnunen
Tämän termin mukaisia kirjoituksia ei tällä hetkellä ole.
