Tunnustan. Syyllistyn siihen itsekin. Kirjoitan itsestäni sosiaalisessa mediassa yksikön kolmannessa persoonassa. Siellä se on normaalia. Sen ulkopuolella tuota muotoa käyttävät lähinnä alle kouluikäiset lapset ja Tarzan.

Ongelma ei ole kirjoitusasussa itsessään, vaan siinä, miten hahmotamme ja ymmärrämme aikaamme. Maailman suurin yhteisöpalvelu Facebook pyytää käyttäjältään taukoamatta vastausta kysymykseen: mitä mietit? Se laittaa ajattelemaan, että minä olen kaiken keskipiste.

Kun ystävä ilmoittaa paistaneensa pitsaa, meillä on yleensä hänelle kysymyksiä. Oliko hyvää? Mitkä täytteet? Oho, olitko aiemmin kokeillut? Teitkö pohjan itse?

Kun puolituttu ystävä lataa Facebook-seinälleen kuvan paistamastaan pitsasta, meillä herahtaa vesi kielelle, ja nuo samat kysymykset tulvivat mieleen. Emme kuitenkaan kehtaa esittää niitä julkisesti, joten tyydymme vain tykkäämään statuksesta. Ja niin edelleen.

Nykyisen sosiaalisen median käytetyimmät sovellukset (Facebook ja Twitter etunenässä) ajavat meidät Minä-Minä-Maahan, jossa ei ensisijaisesti mietitä, mitähän sille kaverille kuuluu. Sen sijaan oma elämä hahmotetaan päivityksinä sen mukaan, mitä itselle sattuu kuulumaan.

Mutta on sitä vielä parasta muotoaan hakevaa keskustelua muuallakin internetissä. Suurelle osalle nettikeskustelua on yhteistä, ettei keskustelu noudattaisi samoja uria kahvipöydän äärellä. Minun lapsuudessani trolli oli peikkoa muistuttava nukke, jonka hiusten väri muistutti 80-luvusta, ja joka saattoi asua esimerkiksi ala-asteikäisen tytön pulpetissa. Tänään trolli on viesti, joka filmaa kuin portugalilainen jalkapalloilija. Sen ainoa tarkoitus on ärsyttää, heittää lisää vettä myllyyn tai kuitata aiemmin lipsahtanut virhearvio vitsiksi.

Kahvipöytäkeskustelussa trollaaja saisi luultavasti turpaansa, tai vähintäänkin juoda kahvinsa seuraavan kerran yksikseen. Internetissä sille on vaikea laittaa suitsia paikoilleen. Siitä päästäänkin sopivalla aasinsillalla toiseen nettikeskustelun paholaiseen: turhaan nimettömyyteen. Nimettömyydessä sinällään ei ole mitään pahaa. On selvää, että mies puhuu esimerkiksi erektiovaivoistaan mieluummin nimettömänä kuin omana itsenään. Ja se hänelle suotakoon.

Mutta nimettömyyden suojista on hirvittävän helppoa tietää asioita, joista ei ole todellisuudessa mitään käsitystä. Ihmiset tuntuvat turtuvan nimettömissä keskusteluissa railakkaaseen eipäs juupas -sananvaihtoon, jolla ei ole mitään tekemistä älykkään keskustelun kanssa.

Nimettömyydelle tai tunnistamattomuudelle on varmasti internetissä paikkansa, mutta varmuuden vuoksi on sille melko huono – joskin turhan yleinen – perustelu.

Ei tämä silti oikeasti näin synkkää ole. Internet ja sen keskustelumahdollisuudet yhdistävät samanhenkisiä ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla. Siinä piilee valtavasti voimaa ja potentiaalia.

Ehkä internet tarjoaa jonain päivänä maailman, joka on kuin suuri kahvipöytä, jossa voi käydä älykästä keskustelua valtavan ihmisjoukon kanssa. Isokin ehkä on parempi kuin ei ehkää ollenkaan.

Tämän termin mukaisia kirjoituksia ei tällä hetkellä ole.